Rouva Helle Merin avaussanat lasten- ja nuortenkirjallisuusseminaarissa ''Lukemisen ilo'' 23. maaliskuuta 2000
23.03.2000

Toivotan virolaiset ja suomalaiset lastenkirjallisuuden ystävät tervetulleiksi, olen iloinen voidessani avata seminaarin, jonka nimi on ''Lukemisen ilo''.

Viron näytelmäkirjallisuuden kauneimpia kohtauksia on August Kitzbergin Libahunt (Ihmissusi) -näytelmän ensimmäinen kohtaus. Tuo menneiden aikojen tarina alkaa tavaamisella, kirjainten yhdistelyllä, kunnes pikku Mann saa kootuksi sanat ''Meidän kristillisen uskomme viisi pääkappaletta''. Heti silloin Mann saa halun oivaltaa, ymmärtää. Mitä se merkitsee, mitä se on?

Tuohon ymmärtämisen haluun kätkeytyykin ihme, jota me kutsumme lukemisen iloksi.

Ihme on yksinkertainen. Paperilla on merkkejä, ja lukijan päässä ne muuttuvat äänteiksi. Aluksi, kun lapsi on pieni, ne on kuultava, myöhemmin ne ovat äänettömiä äänteitä. Äänteistä muodostuvat sanat, ajatukset, kuvat, maisemat, ja ennen muuta kysymykset. Kaikki se syntyy lukijan päässä. Yhdessä sanat paperille panneen kirjoittajan kanssa tuo lukija on sanojen toinen kirjoittaja. Kun lapsi lukee sanat ''metsä humisee'', hän voi houkuttaa metsän humisemaan omassa mielikuvituksessaan. Jokaisella lapsella tuo metsä on erilainen ja jokaisella lapsella se humisee omalla tavallaan.

Siinä syntyykin lukemisen ilo.

Se on luomisen ilon kauneimpia muotoja.

Ja sen keskuksena on sana.

Tänään meidän on kysyttävä itseltämme, voiko tuo ihmisen tärkein tunnusmerkki, kyky luoda maailma uudelleen sanoitse, säilyä myös vastaisuudessa?

Tämän päivän lapsi elää television elämänpiirissä, ja se ei velvoita häntä luomaan mielikuvituksessaan uudelleen humisevaa metsää. Ja toiseksi: tämän päivän ja huomisen lapsi elää yhä suuremmassa määrin tietokoneen maailmassa. Tietokoneen virtuaalinen maailma tahtoo väliin nielaista nuoren ihmisen kokonaan.

Nämä ovatkin meidän uuden vuosisatamme keskeiset kysymykset. Olen nähnyt oman tyttäreni innostuksen tietokoneisiin ja tiedän, että hänen elämässään kirjalla on vähäisempi osa kuin kirjalla oli aikanaan minun elämässäni.


Onko tämänpäiväinen tapaamisemme kriisikokous?

Olen sittenkin sitä mieltä, että se ei ole.

Ensiksikin, tietokone välittää tekstiä, toisin sanoen sanaa. Ja niin kauan kuin sana elää meissä itsessämme, myös me elämme sanoissa, siinä maailmassa missä ihminen näihin asti on elänyt.

Kenties suurempi vaara on televisiossa, joka ei velvoita ihmistä luomaan maailmaa uudelleen sanoitse. Mutta uskon silti, että myös tästä huolesta voimme selvitä, ennen muuta television itsensä avulla. Televisio, aivan kuin perhekin, voi ja sen myös tulee totuttaa lapsi kirjaan, kirjalliseen sanaan, joka alkaa elää vasta silloin kun osaamme kutsua ihmisessä esiin tottumuksen lukemiseen. Mitä voi tehdä perhe, koulu, kustantaja, kirjasto, kirjakauppa, jotta kirja jäisi aina ihmiselle samanlaiseksi tarpeeksi kuin äiti, joka opettaa lastaan ottamaan ensimmäisiä askeliaan.

Sallikaa minun näillä sanoilla avata seminaari ''Lukemisen ilo'' sekä Pirkko-Liisa Surojeginin taidenäyttely, joka osoittaa millaisen on kauniin lastenkirjan oltava.
Toivotan kaikille menestyksekästä seminaarityöskentelyä.