Arvoisa Suomen presidentti,
arvoisa Unkarin presidentti,
arvoisat suomalais-ugrilaisten kansojen edustajat,
Teidän ylhäisyytenne, hyvät naiset ja herrat,

Täällä historiallisessa Finlandia-talossa pidetään meidän suomalais-ugrilaisten kansojen kolmas maailmankongressi, johon voivat tasavertaisin oikeuksin osallistua kaikki isommat ja pienemmätkin sukulaiskansamme. Sydämelliset kiitoksemme tästä vieraanvaraisuudesta kuuluvat Suomen tasavallalle kuten myös Suomen presidentille, joka saapui tänne suoraan Nizzan-koneelta! Yhteinen lähtökohtamme on tietenkin kielessä ja kulttuurissa. Vaikka kansamme ovat erilaisia antropologisesti, geneettisesti, historialliselta kehitykseltään ja vaikka kulttuurimmekin ovat niin erityyppisiä, erotumme silti selvinä saarekkeina äärettömässä indoeurooppalaisessa meressä. Tämä meri on vuosisatoja muokannut maailman kasvoja ja määrittänyt voimanpiirteitä. Silti me suomensukuiset kansat tunnemme yhteenkuuluvuutta tässä maailmassa. Suomalais-ugrilaisten kansojen maailmankongressi on kuin saarten yhdistyminen mantereeksi. Joka saaren edustajalla on mukanaan omat huolensa ja omat näkökantansa. Ja tietysti ratkaisut huoliin sekä valmius apuun ja yhteistyöhön. Saaristolaisten huolenaiheet ovat joka puolella maailmaa vähän samankaltaisia. Samankaltaisuudesta löytyy usein samankaltainen lääke moneenkin vaivaan. Tämän ymmärsivät myös ne, jotka kahdeksan vuotta sitten kutsuivat koolle ensimmäisen suomalais-ugrilaisten kansojen maailmankongressin Syktyvkariin. Maailmankongressista on tullut hieno tapa: neljä vuotta myöhemmin se pidettiin Budapestissa, tänään olemme täällä, ja vuonna 2004 minulla on ilo kutsua teidät Viroon.

Nämä suomensukuisten kansojen tapaamiset eivät ole pelkkä tapa tavan vuoksi, vaan säännöllinen keskustelutilaisuus, jonka aikana asetamme päämääriä ja etsimme uusia polkuja. Olemmeko jo saavuttaneet jotakin? Onko neljä vuotta sitten Budapestissa tai kahdeksan vuotta sitten Syktyvkarissa hyväksymistämme vetoomuksista jokin jo lähtenyt liikkeelle? Eiväthän päätökset ole runoja, vaan ne ovat ohjeita, joiden avulla voimme toteuttaa itseämme. Me suomensukuiset olemme avanneet itsellemme oven tulevaisuuteen. Onko se ovi, josta voi myös kulkea?

Hyvät naiset ja herrat, jos minä olisin puhumassa kielitieteilijöille, ei avauspuheessani esiintyisi kysymysmerkkejä. Suomalais-ugrilaisia, samojedi- ja paleoaasialaisia kieliä tutkitaan ja julkaistaan Yhdysvalloissa, Japanissa, Etelä-Koreassa, Kanadassa ja suurimmassa osassa Euroopan maita. Jukagiirien kielen sanakirja ilmestyi Hampurissa vielä ennen kansan kuolemista sukupuuttoon. Viimeisen kamassin Klaudia Plotnikovan voitte tänäkin päivänä nähdä elävänä Vesilinnun kansa -elokuvassa. Kielet eivät kuole arkistoihin, sanakirjoihin, ääninauhoille. Mutta me emme puhukaan kielistä, vaan kansakunnista, me puhumme kielisukulaistemme elävästä kulttuurista. Greenpeace suojelee luontoa, joka on edellytyksenä, että ihmiset voisivat elää. Olemme ottaneet suojellaksemme valaita ja olemme ottaneet suojelukohteeksemme naamakukkaiskasveihin kuuluvan Rhinanthus osiliensiksen, jota koko maailmassa kasvaa vain Saarenmaalla. Olemmeko unohtaneet pienkansojen suojelemisen? Pitääkö Greenpeacen toiminta laajentaa myös ihmisten suojeluun?

Suunnilleen tällaisen päätehtävän asettaisin maailmankongressillemme. Ei katuaksemme menneisyyttä, vaan voidaksemme käsi kädessä yhdessä Venäjän federaation kanssa etsiä ratkaisuja ongelmiin, jotka stalinistinen kansallisuuspolitiikka on jättänyt perintönä suomensukuisille kansoille. Tehtävä ei ole helppo. Kysymyksessä ovat pienet saaret, pitkät välimatkat ja erilaiset ongelmat. Venäjää ja Länsi-Eurooppaa lämmittävät kaasu ja öljy, jotka saadaan hantien ja mansien muinaisilta asutusaloilta. Nämä ovat maailman rikkaimpiin kuuluvia neliökilometrejä ja maailman köyhimpiin kuuluvia kansoja, sillä heidän maansa rikkauksista on tullut heidän kirouksensa, ekokatastrofin aiheuttaja. Sen takia on otettava ilolla vastaan Venäjän duuman 26. päivänä toukokuuta 1995 antama asetus, joka arvioi pohjoisten ja itäisten alueiden kansojen tilanteen olevan äärettömän huono ja joka antoi suosituksensa vähemmistöoikeuksien tarkastusviraston perustamiseen. Tosin tämä jalo päätös ehkä tuli hanteille ja manseille kohtalokkaan myöhään.

Sitäkin enemmän kiinnittäisin huomioni niihin suomalais-ugrilaisin kansoihin ja kieliin, jotka ovat elinvoimaisia ja halukkaita kehittämään ja suojelemaan identiteettiään. Olen vakuuttunut, että jokaikinen kieli ja jokaikinen kulttuuri maailmassa ovat meidän rikkautenamme, jota tänä päivänä nopeasti globalisoituvassa ja massakulttuurin alistamassa yhteiskunnassa osataan paremmin arvostaa. Erityisesti arvostaisin kongressin panosta äidinkielisen lukiotason koulutuksen valmisteluun. Suunnaksi täytyy ottaa äidinkielisten korkeakoulujen perustaminen. Tämä olisi suomalais-ugrilaisten kansojen lojaali tapa omalla kulttuuri- ja luovuuspanoksellaan tukea Venäjän demokratisoitumista. Tulevaisuus alkaa aina koulutuksesta. Toteuttaessanne itseänne voitte luottaa paitsi Venäjän, mutta varmasti Viron ja, uskoisin, että myös Suomen ja Unkarin tukeen. Minä arvostan hyvin korkealle musiikin, kansanperinteen ja etnografian merkitystä, mutta meidän on kuitenkin perustettava tulevaisuutemme vain kaksituhattaluvun koulutukseen. Olen iloinen, että YK on julistanut vuodet 1995-2004 alkuperäiskansojen vuosikymmeneksi. Käyttäkäämme näitä vuosia veljellisesti!

Toivotan kongressille voimia ja sanon: ''Tapaamisiin neljännessä suomalais-ugrilaisten kansojen maailmankongressissa Tallinnassa 2004!''

back | archive of speeches | main page