Kunnioitettu puheenjohtaja,
Hyvät naiset ja herrat!

Vuonna 1964 Viron tasavalta oli ollut miehitettynä 24 vuotta. Yhdysvaltain presidenttinä oli Lyndon B. Johnson, Neuvostoliiton johtajana Nikita Hruštšev, pääministeri Alec Douglas-Home luovutti paikkansa Harold Wilsonille, Winston Churchill vieraili 90-vuotispäivänsä alla viimeisen kerran alahuoneessa, Franēois Mauriac julkaisi teoksensa De Gaulle ja Jean-Paul Sartre teoksensa Les Mots, Sanat, Englanti salli naftan ja maakaasun tuotannon Pohjanmeressä, elokuvateattereissa esitettiin James Bond –filmiä Kultasormi, Vietnamissa sodittiin ja Tokion olympialaisissa Neuvostoliitto voitti 41 kultamitalia saavuttaen siten, kuten aina, ensimmäisen sijan. Nämä esimerkit kirjasin teoksesta Historian aikatauluja, jonka ostin kesällä Washingtonista. Reilut kaksi kiloa painava kirja alkaa Mesopotamian ensimmäisistä kaupungeista ja päättyy Eduard Ševardnadzen eroamiseen Neuvostoliiton ulkoministerin tehtävästä. Kirja kattaa siis 7000 vuotta, mutta Suomi esiintyy siinä vain yhden ainoan kerran, vuonna 1919, eikä Viroa mainita kertaakaan. Jokaisella kansalla ja jokaisella sukupolvella on velvollisuus kirjoittaa oma historiansa, myös tänään.

Vuodesta 1964 tuli Virolle erittäin tärkeä kahdesta syystä. Syksyllä Kiinan kansantasavallan johtaja Mao Zedong otti vastaan Japanin sosialistisen puolueen lähetystön Pekingissä ja ilmoitti heille, että Kiina ei aio tyytyä Neuvostoliiton ylivaltaan Virossa ja kaikissa muissa keskisen Euroopan maissa. Tämä ilmoitus ei herättänyt kovinkaan suurta huomiota Virossa eikä pakolaisvirolaisten keskuudessa. Sitä pidettiin ilmentymänä Neuvostoliiton ja Kiinan kansantasavallan huononevista suhteista, mitä se epäilemättä myös oli. Silti se ansaitsee kolmestakin syystä mainitsemisen. Ensiksikin Kiinan kansantasavallan valmius ottaa vuonna 1964 puheeksi Viron tasavallan itsenäisyyden palauttaminen oli esitetty yksiselitteisesti ja se sisälsi moraalisen ongelman. Toiseksi, myös neuvostosuhteiden normalisoitumisen jälkeen Kiinan kansantasavalta seurasi tarkkaavaisesti kehitystä Virossa ja julkaisi uutisia esimerkiksi Tarton ylioppilaslevottomuuksista. Ja kolmanneksi, solmiessaan diplomaattisuhteet Viron kanssa vuonna 1991 Kiinan kansantasavalta oli tosin 21. sijalla, mutta toisaalta ensimmäinen maa niistä valtioista, jotka avasivat Tallinnassa ensi kertaa oman lähetystönsä.

Hyvin eri värein haluaisin kuvata presidentti Kekkosen vierailua Virossa saman vuoden keväällä, toisin sanoen maaliskuussa 1964. Olen puhunut siitä useita kertoja, ja siksi luen teille omaa tekstiäni Juhani Salokantelen kirjasta Sielunsilta:

''Se että Kekkonen poikkesi Viroon palatessaan valtiovierailulta Varsovasta oli meille hyvin tärkeä seikka. Hän pelasi hyvin elegantin erän Neuvostoliiton ulkoministeriön kanssa. Tavallisesti vierailujen puheet sovitetaan yhteen viikkokausia ennen saapumista. Kun Kekkonen puhui Tarton yliopiston juhlasalissa, hän virolaisten iloksi ja venäläisten kauhuksi puhui puhtaalla viron kielellä.

''Yksikään Neuvosto-Viron lehti ei julkaissut puhetta. Hallussani on puheen teksti. Tiedän kyllä kuka sen oli kääntänyt, mutta olen katsonut myös Kekkosen omia korjauksia käsikirjoitukseen. Kaikki korjaukset korostivat ja alleviivasivat sitä, miten tärkeää on säilyttää Viro, Viron kulttuuri, viron kieli, Viron identiteetti.

''Politiikassa ei saa mitään ilmaiseksi. Politiikka on aina kaupanteon taitoa. Kekkosen oli maksettava sanoistaan, hänen oli maksettava venäläisille jotakin mikä oli heidän silmissään aivan erityisen vaarallista – hänen oli lopetettava virallisen Suomen yhteydet Ruotsissa asuviin pakolaisvirolaisiin. Kekkonen teki sen.

''Mutta vain Kekkonen, ei esimerkiksi Pertti Virtaranta, joka kävi Julius Mägisten hautajaisissa Tukholmassa ja palasi takaisin mukanaan Mägisten julkaisemattomat tieteelliset työt ja pohti minun kanssani pitkään mitä niistä voisi Suomessa julkaista.

''Lyhyesti sanottuna: hinta jonka Kekkonen maksoi oli hinta vain venäläisten silmissä. Se ei katkaissut Suomen akateemisten piirien, Suomen nuorten yhteyttä Ruotsissa asuviin pakolaisvirolaisiin. Tuloksena saatiin Tallinnan ja Helsingin välinen lauttayhteys. Se oli se jonka Kekkonen neuvotteli venäläisiltä.

''Venäläiset eivät voineet arvata että turismi yli Suomenlahden muuttuisi sellaiseksi sosiaaliseksi ilmiöksi, jolle ei Euroopan historiassa ole vertaa. Se oli yksisuuntainen tie, mutta hyvin erikoislaatuinen tie''

Lainaus päättyy.

Sallikaa minun kommentoida edellä lukemaani virolaisen näkökulmasta.

En tiedä, miten monta kertaa tuleva Suomen presidentti oli vieraillut Virossa ennen toista maailmansotaa. Suomessa syntynyt, Turun yliopistosta valmistunut ja tällä hetkellä Tarton yliopiston museossa työskentelevä Helena Sepp sivuuttaa tämän kysymyksen artikkelissaan ''Suomalainen patriootti ja Viro''. Jätän kysymyksen avoimeksi, sillä aikomukseni on rajoittua vain Kekkosen matkaan miehitettyyn Viroon.

Sallittakoon minun lisätä tähän yhteyteen seikkoja, jotka ovat kertaamisen arvoisia. Ensinnäkin presidentti Kekkonen oli Puolassa virallisella valtiovierailulla, mutta pysähtyminen kolmeksi päiväksi Viroon oli epävirallinen vierailu. Tätä sekä Suomessa että Neuvostoliitossa ilmestyneet lehdet korostivat. Toisiin sanoen, Suomi piti kiinni demokraattisen valtioiden päätöksestä olla tunnustamatta Molotov-Ribbentroppin sopimuksen pohjalta tehtyä Viron miehittämistä.

Toiseksi. Tallinnan lentokentällä presidentti Kekkonen kiitti Viron Neuvostotasavallan puhemiehistön puheenjohtajaa Aleksei Müüriseppiä kutsusta vierailla Virossa. Tämän kutsun Aleksei Müürisepp oli esittänyt presidentti Kekkoselle edellisenä kesänä, kun Müüriseppin annettiin vierailla Suomessa. Se kuvitelma, että virolaisella valtaeliitillä – nomenklatuurilla – olisi ollut oikeus kutsua vieraakseen ulkomainen valtionpäämies kertoo totalitaarisen yhteiskuntajärjestyksen naiivista väärinymmärtämisestä. Tästä seuraakin kysymys, miksi Kreml piti tärkeänä sallia presidentti Kekkosen käynti Virossa.

Näen tähän kolme syytä. Ensiksikin, Neuvostoliitto tunsi mielipuolista pelkoa siitä, että pakolaisvirolaiset Ruotsissa, Yhdysvalloissa ja Kanadassa voivat ulottaa vaikutuksensa Suomeen. Toiseksi ymmärrän presidentti Kekkosen poliittisella vaistollaan halunneen käyttää hyväkseen Kremlin pelkoa Suomen ja Viron eduksi. Sekä kolmanneksi, hänen nuoruusaikainen kiinnostuksensa Viroa kohtaan, josta Neuvostoliitto oli hyvin selvillä. Jo ensimmäisellä valtiovierailullaan Neuvostoliittoon vuonna 1958 Kekkonen oli pyytänyt mahdollisuutta vierailla Virossa, mutta Viron sijasta hänet vietiin sillä kertaa Uzbekistaniin. Itse asiassa hän aloitti sillanrakentamisen Viroon heti tultuaan valituksi presidentiksi keväällä 1956; hän lähetti Tallinnaan akateemikko Kustaa Vilkunan ja professori Väinö Kaukosen Friedebert Tuglaksen 70-vuotispäivän juhlille. Tätä vaatimatonta ja silti poikkeuksellista juhlailtaa Viron Radion suuressa studiossa voikin pitää Kekkosen vierailun sillanpäänä. ''Suljettu Neuvosto-Viro oli hänelle haaste, ei luonnonlaki'', Helena Sepp sanoo piakkoin ilmestyvän artikkelinsa toisessa osassa, ja siihen arvioon minä yhdyn.

Ennen lähtöään Virosta presidentti Kekkonen antoi Viron televisiolle haastattelun, jossa hän piti toivottavana laivayhteyden palauttamista Helsingin ja Tallinnan välille. Olen vakuuttunut siitä, että laivaliikenteen aloittaminen olikin se hinta, jonka Neuvostoliitto oli yksinkertaisuuksissaan valmis maksamaan pakolaissuhteiden lopettamisesta. Laivayhteyden palauttamisen Kekkonen toisti vielä saman vuoden joulukuussa ja seuraavan vuoden helmikuussa, ja kesäkuun 7. päivänä 1965 päästiinkin niin pitkälle, että ensin Vanemuine, sitten Tallinn ja lopuksi Puolassa rakennettu Georg Ots alkoivat kuljettaa suomalaisia Helsingistä Tallinnaan ja takaisin.

Tähän voisikin lopettaa, mikäli laivaliikenteen palauttaminen olisi ollut Suomen valtionpäämiehen Viron-vierailun tavoite. Mutta presidentti Kekkosen katse ylsi kauemmaksi. Kaksi kuukautta Viron-vierailun jälkeen hän kutsui virka-asuntoonsa Tamminiemeen suomalaisia Viron-ystäviä ja sanoi heille seuraavasti: ''Mikäli toiveemme on toimia niin, että haluamme rakentaa virolaisuudelle hyvät tulevaisuudennäkymät, en näe mitään muuta mahdollisuutta kuin pitää yhteyttä Virossa asuviin virolaisiin.''

Tämän yksinkertaisen lauseen olen yrittänyt sitoa tilastotietoihin: kahdenkymmenen viiden vuoden aikana Virossa kävi yli kolme miljoonaa suomalaista, heistä puolet kävi Virossa kaksi kertaa tai useammin ja näistä taas puolet kävi Virossa kerran vuodessa ja heistä puolet useammin kuin kerran vuodessa. Tämä ei ollut enää rautaista esirippua ja se oli paljon enemmän kuin turismia. Tallinnaan levisivät suomalaiset kirjat, aikakausi- ja sanomalehdet, Pohjois-Viro seurasi Suomen televisiosta Kennedyn murhaa, Armstrongin askelia ja Suomen eduskuntavaaleja, Viro muuttui. Viro ei muuttunut avoimeksi yhteiskunnaksi, mutta se muuttui yhä vähemmän totalitaariseksi. Se alkoi ajatella, esittää itselleen kysymyksiä ja etsimään niihin vastauksia todellisuudesta. Ja kun meidän on takaisin voittamamme itsenäisyyden yhdeksäntenä vuotena vastattava kysymykseen, mistä syystä Viro on osoittautunut niin menestykselliseksi Euroopan unionin ehdokasmaiden joukossa, vastaus on kaikesta huolimatta yksikertainen: ''Meidän yhteistyömme on osoittautunut aina molemmille hyödylliseksi.''

Nämä ovat presidentti Kekkosen sanat Tarton yliopistossa maaliskuun 12. päivänä vuonna 1964. Niillä oli painoarvoa vaikeina aikoina, ja vielä enemmän niillä on sitä helpompina aikoina.

Presidentti Kekkonen, hyvät naiset ja herrat, on tänäänkin mukanamme.

back | archive of speeches | main page