Herra puheenjohtaja,
herra rehtori,
hyvät naiset ja herrat!

Esiinnyin teille ensi kerran kolmekymmentä vuotta sitten ja viimeksi viisi vuotta sitten. Silmäsin tänä aamuna elokuun 10. päivänä vuonna 1995 pitämääni puhetta ja huomasin, että voisin käyttää samaa tekstiä vielä tänäänkin. Etenkin siltä osin, jossa muistelin kiitollisena läheisten ystävieni akateemikko Kustaa Vilkunan ja akateemikko Paul Aristen ansioita; hehän elvyttivät tämän ystävällishenkisen kansainvälisen foorumin tuona julmana aikana, jolloin rautaesirippu yritti jakaa koko maailman lisäksi kahtia myös ajatukset, sanat ja ihmisten väliset suhteet. Jokainen meistä tässä salissa, tässä maassa ja tässä maailmassa on noille suurmiehille velkaa enemmän kuin osaamme ajatellakaan ja enemmän kuin pystymme edes kuvittelemaan.

Valtionpäämiehen tehtävä ei ole tehdä yhteenvetoja fennougristiikan saavutuksista tai sitä odottavista ongelmista, mutta poliitikkona haluan silti viivähtää parin seikan äärellä.

Ensiksikin: onko olemassa suomalais-ugrilaista kirjallisuutta ja niin muodoin myös suomalais-ugrilaista kirjallisuustiedettä? Ensi silmäykseltä vastaus on epäilemättä kieltävä. Päinvastaisessa tapauksessa meidän olisi puhuttava myös indoeurooppalaisesta kirjallisuustieteestä. Suosittelen kuitenkin, että jätämme tämän kysymyksen avoimeksi emmekä kiiruhda liian nopeasti langettamaan lopullista ja kieltävää vastausta. Muistakaamme vaikkapa Castrénin ja ostjakki-tataarien päällikön keskustelua kansallisesta identiteetistä; sen rinnalle rohkenen asettaa omat henkilökohtaiset muistikuvani. Kyyditykseni aikoihin toisen maailmansodan vuosina en tavannut ainoatakaan maria eli tšeremissiä, joka olisi ollut selvillä kielisukulaisuudestamme. Mutta vain kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin, filmatessani samoilla seuduilla, en löytänyt ainoatakaan Marinmaan kylää, jossa ei olisi ollut vähintään yhtä virolaisten ja marilaisten kielisukulaisuudesta selvillä olevaa ihmistä. Ymmärtääksemme tämän muutoksen meidän on pidettävä mielessämme, että kaikki suomalais-ugrilaiset kansat, mukaanlukien unkarilaiset, suomalaiset ja virolaiset, ovat maailman ja jo Euroopankin mittakaavassa pieniä kansoja, jotka alitajuisesti tai tietoisesti puolustavat omaa identiteettiään, omaa pikku saartaan indoeurooppalaisten kielten suurella valtamerellä. Ja jos asia on näin - tätä minä kysyn teiltä, itse vastaamatta - me löytäisimme kirjallisuuksistamme kenties sen yhteisen osan, joka olisi ominaista kaikkien meidän kirjallisuuksillemme ja sallisi niin ollen meidän puhua suomalais-ugrilaisesta kirjallisuudesta.

Toinen huomautukseni ei ole seurausta ensimmäisestä. Se liittyy siihen epävarmuuteen, jota me tunnemme globalisoitumisen suhteen. Olen sitä mieltä, että nuo pelot ovat seurausta meidän puutteellisesta menneisyyden tuntemuksestamme. Kulttuurihistoria on tiedettä maailman avoimuudesta. Tämänhetkinen vuosisadanvaihde on antanut meille historiallisen genetiikan sekä koko joukon mahdollisuuksia määritellä paljon täsmällisemmin ajan, tilan ja kulttuurien välisiä suhteita. Maailma on aina ollut globaalinen, ja jos vain mikään voi herättää ihmetystä, se on ihmiskunnan hämmästyttävän yhdenmukainen kehitys Homo sapiens sapiensin tähänastisen historian puitteissa. Tämän hetken tasmanialaisen, Bamanguatan bušmannin ja virolaisen kulttuuriantropologiset eroavuudet ovat muotoutuneet ihmislajin historian viimeisten kahden sadasosan aikana.

Tähän joka suhteessa optimistiseen sävyyn minun olisi nyt sopivaa toivottaa alkaneelle fennougristien maailmankongressille voimaa työhön!

back | archive of speeches | main page