Pientien kansojen merkitys Euroopan Yhteisössa


Aloitan kysymyksellä: Mikä on Eurooppa? Se on Euraasian mantereen niemeke, mitätön pinta-alaltaan ja tyhjä luonnonvaroista, suuren hevosen hännäntypykkä. Ja silti siitä on sukeutunut koko maailman kehityksen moottori. Miten se on selitettävissä?

Maailmankarttaa silmäillessä huomiota herättää Euroopan rantaviivan pituus. Maailmassa ei ole toista aluetta, jossa jokaista takamaan neliökilometriä kohden on niin paljon rantaviivaa. Se houkuttelee käsittelemään Eurooppaa informaationvaihdon mallina.

Jos palaamme muinaisille lähteillemme, näemme, että Bosporin salmea, rannikoita ja jokilaaksoja käytti hyväkseen Homo sapiens hyökätessään kaukaista edeltäjäämme, Neandertalin ihmistä vastaan, joka vihdoin perääntyi Espanjaan, Iberian niemimaan eteläiseen osaan ja muutaman satunnaisen yksilön muodossa Balkanin vuoristoon ja kuoli siellä sukupuuttoon. Nykyterminologiaa käyttääksemme voisimme mieltää rantaviivan ja jokien verkoston muinaisina informaatiokanavina. Näitä kapeita ja helposti seurattavia käytäviä myöten levisivät ihmisestä riippumatta myös kasvi- ja eläinlajit monipuolistaen pienellä alueella Euroopan luontoa. Näin ollen veden ja mannermaan kosketusviivan pituus on läpi aikojen ollut määräävä tekijä, josta on riippunut se, miten intensiivisesti informaatio siirtyy paikasta toiseen. Informaation käsitteeseen kuuluvat ymmärrettävästi taidot, uskomukset, tavarat ja palvelut. Siirtymisen intensiteetin rinnalla haluaisin käyttää toistakin käsitettä, nimittäin siirtymisen jännitettä. Se aiheutuu tasoeroista, luonnonympäristöjen eroista. Mielestäni ei ole kiinnitetty tarpeeksi huomiota siihen, että pohjois-eteläsuunnassa eli meridionaalisesti erot olivat huomattavasti suurempia kuin länsi-itäsuunnassa eli latitudinaalisesti. Nämä matemaattiset riippuvuudet ilmenivät eri aikoina vaihtelevalla dynaamisuudella muinaisen ihmisen kulttuuriasteen mukaan. Lévi-Strauss puhuu varhaisen kivikauden nyrkki-iskurityypistä, jota muinainen ihminen käytti sadan tai peräti kahden sadan tuhannen vuoden ajan valtavalla Ranskasta Keltaiseenmereen ulottuvalla alueella. Hän käyttää jopa ilmaisua ''standardisoitu tuote''. Mainitsen tämän hyvin tunnetun esimerkin vain korostaakseni ajan ja tilan tajuamisen vaikeutta. Nyt, kun osaamme mitata historiaa myös kvantitatiivisesti, seuraava tieto on kiinnostava: antiikin Rooman aikana viljankuljetus meriteitse Afrikan ja Italian välillä maksoi yhtä paljon kuin viljan vieminen seitsemänkymmentä kilometriä rannikolta sisämaahan. Näiden esimerkkien perusteella julkeaisin esittää useita johtopäätöksiä. Kaupankäynti etelä-pohjoissuunnassa on ollut varsinkin Euroopassa todennäköisempää kuin kaupankäynti itä-länsisuunnassa, mikä johtuu luonnonympäristöjen suuremmasta erosta. Siitä, jota juuri nimitin jännitteeksi. Viron ja Liivinmaan varhaiskeskiaikainen viljanvienti Italiaan ja Espanjaan, josta me professori Viljo Niitemaan kanssa neljännesvuosisata sitten täällä Turussa veljellisesti keskustelimme, on hieno esimerkki juuri sanotusta. Mutta sanotusta seuraa myös toinen johtopäätös. Ekspansion todennäköisyys länsi-itäsuunnassa on nimittäin suurempi kuin pohjois-eteläsuunnassa, sillä ekspansio, olkoonpa sillä kansainvaelluksen tai valloituksen luonne, pyrkii ennen kaikkea pitäytymään tuttuun ilmastovyöhykkeeseen. Joka tapauksessa ihmisen toiminnan onnistumiseen on aina kuulunut tiedon kulku. Ei sellainen steriili kuin informaation tasapäistymiseen johtava fysiikan laki toisiinsa yhteydessä olevista astioista, vaan sellainen informaation vaihto, joka synnyttää vielä suuremman, intensiivisemmän ja jännitteisemmän informaation tarpeen. Se ei ole ikiliikkuja, perpetuum mobile, vaan Sampo, joka nykymaailmassa tunnetaan myös Nokian nimellä.

Euroopan huomattavan pitkä rantaviiva ei varmasti ole ainoa Euraasian läntistä kärkeä kuvaava piirre. Totta puhuen emme sitä huomaakaan, aivan kuten kalakaan ei huomaa ympäristöään, vaan huomaa pikemminkin ympäristön puuttumisen, mutta sitten on jo myöhäistä. Pikkuruisesta Euroopastamme puhuessamme tarkoitamme ennen kaikkea sen kulttuurien paljoutta. Tämä poikkeuksellinen kirjo erilaisia kulttuuriperinteitä on keskittynyt pikkuruiselle niemekkeelle. Mihin tämä mainittu kulttuurinen monimuotoisuus perustuu? Kysymykseen on vaikea vastata. Kenties se perustuu ihmisen tahtoon. Tahtoon jäädä omaksi itsekseen. Siinä tapauksessa meidän on puhuttava tasapainosta, joka ei ole sallinut erojen Euroopassa muodostua kohtalokkaan suuriksi. En ole esimerkiksi koskaan pystynyt selittämään itselleni Viron ja Latvian kulttuurien eroja. Kyseessähän on kaksi hyvin pientä aluetta, jotka sijaitsevat samassa ilmastovyöhykkeessä, saman meren rannalla, joilla on samankaltainen historia, jotka ovat kuuluneet samojen kuninkaiden ja keisarien alaisuuteen. Silti Viron ja Latvian kansanrunous, kirjallisuus, musiikki, teatteri ja maalaustaide ovat hämmästyttävän erilaisia. Ne ovat niin erilaisia, että ne vetävät toisiaan puoleensa. Se ei ole kohtalokasta erilaisuutta, vaan pikemmin sellaista erilaisuutta, joka syvenee molemminpuolisella tuella, joka syvenee tahdosta olla erilainen. Esimerkiksi kohtalokkaasta erosta sopii episodi löytöretkien ajalta. Espanjalaiset tappoivat Länsi-Intian alkuasukkaita selvittääkseen, onko alkuasukkaillakin sielu. Alkuasukkaat puolestaan tappoivat intialaisia saadakseen selville, lahoaako kuollut espanjalainen. Molemmat pyrkivät ennen kaikkea tutustumaan vieraan kulttuurin ihmiseen, mutta he tekivät sen ihmisen hinnalla, toisin sanoen samankaltaisesti, mutta kohtalokkaasti. Joka tapauksessa saimme perinnöksi Euroopan, jossa olemme kaikki toistemme rinnalla erilaisia, jokainen hiukan omanlaisensa. Ja siinä on Euroopan vahvuus. On suuria kansoja kaiken kattavine kulttuureineen, jotka tänäänkin ohjaavat maailmanpolitiikan perussuuntauksia. Ja on monia pienempiä kansoja ja hyvin pieniä kansoja, joilla niilläkin on halu ilmaista itseään. Euroopassa tämä halu on löytänyt ilmaisukanavan ja siitä on tullut todellisuutta. Islannin saarivaltakuntaa lukuunottamatta me, virolaiset, olemme maailman pienin kansa, jolla on omalla kielellään koko kulttuurisen ja poliittisen identiteetin täysi kirjo: akateeminen koulutus, yliopistot, uskonnollinen elämä, kaunokirjallisuus sekä valtion poliittinen koneisto. Harvoin ajattelemme Euroopan mittasuhteiden pienuutta. Esimerkiksi sitä, että Skandinaviassa asuu yhteensä tuskin niin paljon ihmisiä kuin Los Angelesin kaupungissa. Tai sitä, että kolmessa Baltian maassa asuu yhteensä vähemmän ihmisiä kuin Moskovassa, tai että Brasilia on pinta-alaltaan viisi kertaa suurempi kuin suuret Euroopan valtiot Saksa, Italia, Ranska ja Espanja yhteensä. Eurooppa ei kumarra määrää vaan laatua ''Big is beautiful'' on Euroopalle vierasta, ehkä myös sen vuoksi, että Eurooppa itse on pieni ja sen suuruus on ennen kaikkea henkistä. Meidän pienen mantereemme kulttuurikansojen ja -valtioiden summana onkin ihme, jota kutsumme Euroopaksi. Tämä tavaton kulttuurien erilaisuus on epäilemättä ollut tulosta Euroopan maantieteellisestä erilaisuudesta, ilmeisesti siis luonnon lahja, kuten mikä tahansa luonnonvara. Ja kuten luonnonvarojenkin tapauksessa, olemme vasta viime aikoina oppineet arvostamaan niitä ja käyttämään niitä säästeliäästi. Tai - mikäli haluatte - teeskentelemään säästeliäisyyttä.

Euroopan kulttuurista monimuotoisuutta täydentää kulttuurinen suvaitsevaisuus, joka itse asiassa tekeekin monimuotoisuuden olemassaolon mahdolliseksi. Suvaitsevaisuuden, toleranssin puutos tuo mukanaan mullistuksia, jotka vähentävät pienten kansojen itseilmaisumahdollisuuksia ja joiden aikana koko Euroopan potentiaali surkastuu. Vaikka Eurooppa itse ei käyttäisikään potentiaaliaan, se ei vielä merkitse sitä, ettei sitä voisi joku toinen käyttää. Esimerkkejä ei tarvitse kaukaa hakea: demokraattisen Amerikan esiintulo viime vuosisadalla aikana, jolloin suurin osa eurooppalaisista kärsi kapeakatseisesta henkilökultista tai myöhempi revityn Euroopan aika, jolloin esiin nousivat kuin ihmeen kaupalla Japani, Korea ja monet muut Kaakkois-Aasian talousihmeet.

Jokaisella kansalla on itsemääräämisen mahdollisuus, tarve ja velvollisuus. Jokaisen kansan korkein itsensä toteuttamisen tapa on valtiollisen itsenäisyyden toteuttaminen. Sen voi tehdä vain kerran. Kerran toteutettuna se on periaatteessa koskematon. Suomalaiset ja virolaiset ottivat tämän askelen viime vuosisadalla. Mutta kansojemme kohtalo on siitä huolimatta ollut hyvin erilainen Viron tasavalta säilytti läpi miehitysvuosien juridisen itsenäisyytensä - ja sen tunnusti suurin osa demokraattisesta maailmasta - mutta yllemme lankesi totalitaarisen maailmanjärjestyksen miehityksen paino. Totalitaarinen maailmankatsomus yhdistyneenä Hitlerin ja Stalinin vuoden 1939 salaisiin sopimuksiin repivät Euroopan rikki ja jättivät monet Keski-Euroopan maat rautaesiripun taakse syrjään vapaan kehityksen tieltä. Paradoksaalista on, että sekä ihmisoikeuksien julistus että venäläinen ja saksalainen totalitarismi ovat molemmat Euroopan poliittisen ajattelun lapsia. Totalitarismin houkutukset ovat suuret: Se antaa kriisioloissa suuren etumatkan, kuten tiedämme Venäjän ja Saksan teollistamisen ja työttömyydenpoiston kokemuksista, mutta se etumatka on otettu velaksi tulevaisuudelta. Velka maksetaan takaisin sodan uhreilla tai talouskriisillä. Totalitarismin tragiikka onkin siinä, että se taivuttaa kansan kuuliaiseksi yhdelle ajatustavalle ja yhdelle päämäärälle. Tasapäistetty ajatustapa tuhoaa luovuuden ja korvaa intensiivisen taloudenpidon ekstensiivisellä; jos yhden polttoainetynnyrillisen tuottamiseen tarvitaan kaksi tynnyrillistä, on selvää, että valtio syöksyy perikatoon. Vaivalloinen selviäminen on mahdollista vain, jos kansan enemmistö on ymmärtänyt ja hyväksynyt tarpeen valita demokratian ja markkinatalouden tie.

Kun me Virossa kymmenkunta vuotta sitten nopeasti saatoimme itsenäisyytemme uudelleen voimaan, Viron tasavallan juridinen jatkuvuus ja demokraattinen lainsäädäntö olivat meille vahvana pohjana.

Pystymmekö nyt tekemään siitä oikeat johtopäätökset ja tajuamaan, että Euroopan demokratia ja Euroopan kehityspotentiaali riippuvat Euroopan monimuotoisuudesta? Minun on ensimmäiseksi kysyttävä, mitä pienet valtiot ylipäätään merkitsevät ja mikä on niiden merkitys nykymaailmassa. Olen kahteen otteeseen YK:n puhujankorokkeella keskittynyt pieniin kansoihin. Nykyisessä maailmanpolitiikassa, jota suuret valtiot hallitsevat, unohdetaan usein, että pienet valtiot muodostavat nykymaailmassa enemmistön. Tosin kyllä - valitettavasti - vaikenevan enemmistön. Myös Kansainliitto ja myöhemmin Yhdistyneet kansakunnat ovat valitettavasti olleet rakenteeltaan alusta alkaen suurvaltiokeskeisiä. Näiden maailmanjärjestöjen syntyaikaan se oli ehkä ymmärrettävääkin, mutta dekolonisaatioprosessin seurauksena YK on laajentunut pelkästään uusien pienvaltioiden kustannuksella. Suuria ei tule mistään lisää. Miten päästään siihen, että pienten valtioiden vaikenevan enemmistön ääni kuuluisi kovaa maailmassa ja varsinkin Euroopassa?

Pienten valtioiden on itse otettava omat askelensa. Kun puhumme pienten valtioiden ongelmista yleensä, meidän on osattava tarkkaan eritellä niiden ongelmat ja käsitellä eri ryhmiin kuuluvat pienet valtiot erikseen. Toisaalta niillä kaikilla on jotain yhteistä, esimerkiksi turvallisuuden hauraus tai suuriin valtioihin verrattuna varsin rajoittunut ihmispotentiaali. Valitettavasti Viron ei onnistunut toteuttaa Tallinnassa pienten valtioiden kongressia, joka olisi keskittynyt tämänkaltaisiin kysymyksiin. Ajatusta pienten valtioiden kongressista Tallinnassa kannattivat monet suuret valtiot, ensimmäisten joukossa myös silloinen Venäjän federaation presidentti Boris Jeltsin.

Euroopan yhteisön laajentumisen yhteydessä pienten valtioiden kysymyksestä on tullut uusi arvo. Euroopan yhteisössä on suuria jäsenvaltioita kuten Saksa, Ranska, Iso-Britannia, ja toisaalta siellä on pieniä jäseniä kuten Tanska, Belgia ja Hollanti. Jotta Euroopassa säilyisi eteenpäin vievä tasapaino, suuret tarvitsevat pieniä, sillä suurten välille kerääntyy aina tiettyjä ristiriitoja, joista selviämiseksi tarvitaan pienten läsnäoloa. Pienet valtiot ovat yhtä aikaa Euroopan voiteluöljy ja laasti.

Pienten valtioiden säilyminen ja kehitys ovat Euroopan tulevaisuuden avainkysymys. Eurooppa tarvitsee pieniä kansoja yhtä paljon kuin me tarvitsemme Eurooppaa. Sillä Euroopan voima ei ole sen suuruudessa. Euroopan voiman takaa sen monipuolisuus.

Meidän tehtävämme täällä Itämeren rannalla on tuottaa ja säilyttää tätä monipuolisuutta. Maailma on muuttunut, ja uusia muutoksia tapahtuu yhä kiihtyvään tahtiin. Se ei ole kenellekään uutinen - niin kauan kuin se pysyy filosofisena totuutena tai akateemisena keskustelunaiheena. Mutta vaikea on soveltaa sitä jokapäiväiseen elmään, tehdä siitä itseään koskevia johtopäätöksiä, ymmärtää että se merkitsee intensiivisempää työpanosta. Me olemme luonnostamme laiskoja tarttumaan uusiin mahdollisuuksiin ja kääntämään ne hyödyksemme. Otamme kyllä käyttöömme tekniikan uudet keksinnöt, mutta emme tee itsellemme selväksi, että ne laajentavat ihmiskunnan kulttuurihorisonttia pelkästään kvantitatiivisesti, eivät kvalitatiivisesti. Gutenberg ei tehnyt maailmaa onnelliseksi eikä sitä tee myöskään internet. Sillä mikä on ihminen? Ihminen on se, joka muokkaa kaaoksesta jäsenneltyä informaatiota. Mutta internet on räjähdysmäisesti kasvattanut informaation liikkumista. Se merkitsee sitä, että se sahaa oksaa altaan, sillä juuri kaaoshan on lisääntynyt. Maailma ei ole muuttunut eettisemmäksi. Se työ on vasta edessämme. Ja tässä näen haasteen ennen kaikkea pienille valtioille, joiden politiikan on oltava eettistä, jotta ne pärjäisivät nykymaailmassa.

Yhdistyneen Euroopan eettinen imperatiivi on siinä, että sen monimuotoisen kulttuuripaletin yhteinen nimittäjä on yhteiset demokraattiset arvot, yksi yhteinen päämäärä, mutta jokainen valtio löytää kuitenkin oman tiensä ja tapansa päämäärien ja periaatteiden saavuttamiseksi. Tämä kysymys ei koske pelkästään pieniä valtioita. Myös suurilla on velvollisuus ymmärtää Euroopan kehitystä ja tarjota tulevaisuudenvisioita. Ei jokaista yksittäistä ideaa voi soveltaa todelliseen maailmaa. Monien aloitteiden on jäätävä akateemiseksi ajatusrakennelmaksi. Näin ymmärrän myös Saksan ulkoministerin Joschka Fischerin eurofederalismin. Hän päätti esittää näkemyksensä Berliinin Humboldtin yliopistossa. Mikä voisikaan olla yliopiston auditoriota sopivampi paikka esittää uusia, kokeilevia ajatuksia, jotka saattavat toteutua sukupolven tai parin päästä? Edistystä tapahtuu kuitenkin vasta silloin, kun tehty kokeilu muuttuu todellisuuden kohdatessaan realistiseksi. Tämä on akateemisen vapauden puute ja samalla sen etu reaalipolitiikan edessä. Akateemista nautintoa kokevat poliitikotkin silloin harvoin, kun heidän onnistuu viljellä ajatuskokeilujaan akateemisen yleisön edessä. Tämä koskee minua ja varmasti Joschka Fischeriäkin.

Kaikki te tiedätte Viron kannan: Euroopan yhteisön sisäisten uudistusten on kehityttävä samansuuntaisesti Euroopan yhteisön laajentumisen kanssa, mutta ei laajentumisen kustannuksella. Euroopan yhteisöön on otettava uusia jäseniä objektiivisten kriteerien, mutta ei geopoliittisten seikkojen perusteella. Pysymme uskollisina Helsingin huippukokouksen päätöksille ja odotamme samaa uskollisuutta muiltakin. Ja ennen kaikkea olemme kiitollisia Suomelle, joka on näyttänyt sanoin ja teoin, kuinka paljon eettistä pääomaa pieni valtio voi tuoda yhteiseen Eurooppaan

Yhteenvetona: Pienten valtioiden tehtävänä on olla sidosaineena, jota ei ehkä kaukaa havaitse, mutta jonka puuttuessa koko inhimillinen kulttuuri kaikessa moninaisuudessaan - turvallisuuspolitiikasta ympäristönsuojeluun - olisi aneemista. Euroopan kehityksessä on ollut taantumisen aikoja, jolloin pieniä valtioita on ''jyrätty matalaksi''. On ollut parempiakin aikoja - silloin, kun myös pienempien elin- ja itsemääräämisoikeus on otettu huomioon.

Haluan lopettaa johtopäätökseen, että kulttuurisen monipuolisuuden säilyttämisen tarve on yhtä ajankohtainen globaali kysymys kuin ilmaston lämpenemisen mukanaan tuomat vaarat ympäristönsuojelussa, ydinsodan ehkäisyn välttämättömyys geopolitiikassa, liikakansoituksen aiheuttamat ongelmat kehitysmaissa ja niin edelleen. Mutta pienten valtioiden on itse tiedostettava tämä tarve. Joten käykäämme töihin, hyvät suomalaiset ystäväni ja akateemiset kollegani.

back | archive of speeches | main page