Herra rehtori,
professori Branch, hyvä ystäväni,
hyvät naiset ja herrat!

Olen todella iloinen siitä, että voin puhua jo toista kertaa Lontoon yliopistossa teille Virosta. Muistan vielä tänä päivänä sen lämpimän kiinnostuksen, mitä te kaksitoista vuotta sitten tunsitte tuota Englannissa niin tuntematonta maata kohtaan. Elleivät tukenani olisi olleet professori Branch ja hänen kirjastonsa, josta löysin yllätyksekseni sellaisia Viro-aiheisia kirjoja, joista itselläni ei ollut aavistustakaan, olisin tuntenut oloni miltei kuin Livingstoneksi Royal Geographic Societyn edessä. Tohtori Livingstone, minun on teille tunnustettava, esiintyy varmaan kaikissa vironkielisissä kirjoissani, se vain että Afrikan sijasta kulissina on Siperia. Tavatessani nykyään entisiä matkatovereitani he puhuttelevat minua lauseella, joka kuultiin ensimmäisen kerran Afrikassa ja toisen kerran seikkailukkaalla tutkimusmatkallamme Kamtšatkan niemimaan täydellisen autiolla Tyynen meren rannikolla, nimittäin: ''Doktor Livingstone, I presume?''

Ei ole mitään sen jännittävämpää kuin puhua kuulijakunnalle, jota et tunne. Väliin se onkin ollut minulle elämäntyö. Mikä meitä yhdistää? Onko kohteliasta näyttää teille mansetinnappejani, joissa ensi rivissä istujat huomaisivat Windsorien kolme leijonaa? Ja selittää, että vaakunoidemme menneisyys on sitonut Viron ja Englannin yhteen jo vuonna 1030, jolloin virolaiset liitossa Englannin ja Tanskan kuninkaan Knutin kanssa puolustivat Tarton linnoitusta Novgorodia vastaan? Vai pitäisikö minun viitata tuon saman kaupungin piispaan - hänen nimensä oli Dietrich III Damerow - joka kolme ja puoli sataa vuotta myöhemmin anoi Englannin kuninkaalta Richardilta, että tämä ottaisi Tarton hiippakunnan suojelukseensa? Vai viitatako siihen, että Tallinnan oppineet dominikaaniveljet tapasivat päättää opintiensä Oxfordissa? Tällaisilla historiallisilla kaskuilla me voisimme kivetä hyvinkin sievoisen postitien Viron ja Englannin välille. Mikäli sitä työtä tekisi järjestelmällisesti ja antaumuksella, kuten protestanttisten virolaisten tapa on, tulos sisältäisi myös perusteluja sille, miksi virolaiset pitävät itseään niin itsestäänselvästi sekä Euroopan unionin että NATO:n tulevina jäseninä. Sen laatuista maantietä rakennettaessa minua ei häiritsisi vähimmässäkään määrin sellainen maantieteellinen pikkuseikka, että Englanti on saari. Myös Viro on saari. Ehkäpä juuri siitä minun olisikin aloitettava.

Viro on saari indoeurooppalaisten kielten valtameressä, ja se ilmaantui vedenpintaan kauan ennen sitä kuin meitä ympäröivä valtameri muuttui indoeurooppalaiseksi. Se on hyvin pieni saari, vain 45 000 neliökilometriä, ja sillä on myös hyvin pieni asujaimisto, alle puolitoista miljoonaa asukasta. Sanoessani saari se tarkoittaa miltei tarkalleen samaa mitä te Englannissa ymmärrätte saarella: splendid isolation. Edellisen vuosituhannen aikana kulkivat kaikki meidän yhteytemme Eurooppaan meren ylitse. Tämä onkin vastaus virolaisen tärkeimmälle kysymykselle, nimittäin: miksi me emme ole uponneet indoeurooppalaisuuden valtamereen vaan olemme pystyneet säilyttämään identiteettimme. Saari, kuten te omasta puolestanne tiedätte, yhdistää itseensä kaksi vastakohtaa: samalla kun se on saari, se on maailmalle avoimempi kuin sisämaa. Se on mausoleumin tai museon vastakohta. Se on avoin kaikille ulkoisille vaikutteille, joskin tarkalleen vain siinä määrin kuin merenkulkusesonki, tulli, uteliaisuus ja markkinat sallivat. Tähän sulkeutuneisuuden ja avoimuuden jatkuvaan kaksintaisteluun kätkeytyykin mielestäni vastaus kysymykseen, miten lukumääräisesti pieni kulttuuri pystyy säilyttämään itsensä. Antaessani katseeni liukua yli vuosisatojen tulee aina mieleeni lainaus Norbert Wieneriltä, jota toistan alinomaa: ''Me emme ole ainetta, joka on pysyvää, vaan kuvioita, jotka säilyttävät itsensä.'' Tässä yksinkertaisessa lauseessa on keskeisellä sijalla edellytys, että oman itsen säilyttämisen ja oman itsen uhraamisen välillä vallitsee jonkinlainen tasapaino. Kaikki liian nopeasti muuttuva hajoaa. Kaikki liian vanhoillinen kivettyy. Tämä on Viron historiankokemus, jossa teille ei ole mitään uutta paitsi se tosiseikka, että samanlaiseen kokemukseen on päätynyt myös Euroopan eräs pienimmistä kansansirpaleista ja että tuo kokemus on meillä yli viidentuhannen vuoden ikäinen. Ehkäpä suorastaan yli kymmenentuhatta vuotta vanha, mikäli tukeutua historialliseen genetiikkaamme, joka viime vuosina on professori Richard Villemsin johdolla päässyt aivan erityisen jännittäviin johtopäätöksiin.

Minua on aina kiinnostanut se näkymätön mekaniikka, joka luurangon tavoin pitää koossa jonkin tietyn kulttuurin identiteettiä. Professori Branchin ja minun yhteinen ystävämme, hiljattain kuollut suomalainen akateemikko Matti Kuusi julkaisi jo vuosia sitten Suomen suullista kansanperinnettä käsittelevän kirjan, jolla oli paradoksinen otsikko ''Kirjoittamaton kirjallisuus''. Kaksi viimeistä tutkimusmatkaani veivät minut Länsi-Siperiaan Irtyš-joen sivuhaaran Amnjan yläjuoksulle, jossa me kahtena kesänä filmasimme ostjakkien karhunpeijaisia. Ne ovat lauluista, tansseista ja toiminnasta koostuva viisipäiväinen rituaali, jonka sisältönä on anteeksipyynnön esittäminen surmatulle karhulle; sen jälkeläisinä tuo suomalais-ugrilainen heimo pitää itseään. Laajuudeltaan nuo laulut kattaisivat suurin piirtein kaksi Vanhaa Testamenttia. Sanottakoon ohimennen, että niissäkin jokapäiväinen elämä alkaa vasta vedenpaisumuksen jälkeen, niinpä ostjakkien kirjoittamaton kirjallisuus ja Vanhan Testamentin kirjoitettu kirjallisuus ovat iältään yhdenvertaisia. Miten lukutaidoton metsästäjä tai kalastaja voi kantaa päässään kokonaista kirjastoa ja sen lisäksi vielä kaikkia eläintieteellisiä, kasvitieteellisiä, maantieteellisiä, astronomisia ja meteorologisia tietoja? Vastaus on paradoksinen: hän ei osaa tekstiä ulkoa. Hän ei kanna tekstiä taskukirjana mukanaan. Hän luo joka kerran uudelleen mikroskooppisin täydennyksin uuden tekstin, ja toisella tutkimusmatkallamme me löysimme karhunpeijaisista edellisen kesämme elokuvakameran. Tämä on näppärä esimerkki, jota me voimme seurata kivikaudelta kirjoitetun kirjallisuuden aikoihin. Ja eteenpäinkö vielä?

Tästä lähtökohdasta käsin voimme mielestäni sanoa, että Viron pienessä kulttuurissa ja historiankokemuksessa voisi olla jotakin, mikä puuttuu Euroopasta. Näin ollen se luo välillemme vuoropuhelun mahdollisuuden. Viro tarvitsee Eurooppaa ja yhtä lailla Eurooppa tarvitsee Viroa. Tämä voi kuulostaa vaateliaalta, pikkuvaltion ylpeältä itsensäoikeuttamiselta. Sitä se ei ole. Meidän on kysyttävä itseltämme, mitkä tekijät siirsivät luonnonvaroiltaan köyhän Euroopan niemimaan maailmantalouden kärkeen, sen moottoriksi? Uskon että vastaus piilee erilaisten kulttuurien moninaisuudessa tällä suhteellisen pienellä alueella. Kulttuurien moninaisuus, toisin sanoen ajatustapojen ja maailmankuvien moninaisuus eli diversiteetti on noussut meidän aikamme mahtavimmaksi tuotantovoimaksi. Tänään ja tällä paikalla, Lontoon yliopistossa, voi tähän lisätä vielä: historian muutosten nopeus riippuu kommunikaation määrästä.

Myös tässä mielessä Viro on vakuuttava esimerkki. Kolmekymmentä vuotta sitten taidehistorioitsija Helmi Üprus teki johtopäätöksen, että Länsi-Euroopan suuremmilta tyylivirtauksilta kului edellisellä vuosituhannella keskimäärin kaksitoista vuotta siihen että ne tavoittivat Viron talonpoikaiskulttuurin ja heijastuivat siinä jo virolaisperäisellä tavalla. Vieläkin vakuuttavampi on tapa, millä me olemme ryhtyneet toteuttamaan historiankokemustamme voitettuamme takaisin itsenäisyytemme vuonna 1991. Koettakaapa hetkisen verran kuvitella, mitä Viron kaltaiselle saarelle, joka sijaitsi Pohjois-Euroopan kaikkien kauppateiden risteyksessä jo Tacituksen ajoista alkaen - mitä meille merkitsi Neuvostoliiton rautainen esirippu. Viron rantaviivasta, jonka pituus on yli 3 700 kilometriä, oli kauttakulkuun avoimena - ja sitäkin vain päivänvalossa - vähemmän kuin kaksi prosenttia. Muu ranta oli suljettu piikkilangalla, ja piikkilangan takana Neuvostomaan rajavartiosto kynti ja haravoi koko summattoman rantakaistaleen kerran kuussa tai kerran viikossa puhtaaksi. Sellainen oli ''rautaesirippu'' sisältä päin. Viideksikymmeneksi vuodeksi meidät oli täydellisesti eristetty avoimesta maailmasta, mutta - ja tämä on minun mielestäni tärkeää - me olimme siitä hyvinkin tietoisia. Toteutimme historiankokemustamme itsenäisyyden takaisin voittamisen jälkeen sillä tavoin, että investoimme ensiksi viestintävälineiden palauttamiseen ennalleen. Tänä päivänä Viro on internet-yhteyksien tiheyden puolesta edellä Ranskaa, Italiaa, Portugalia, Irlantia, Espanjaa, Kreikkaa ja kaikkia niitä valtioita, joita me aikanamme kutsuimme Varsovan liiton maiksi ja nyt kutsumme jälleen Keski-Euroopaksi. Yli kymmenen prosenttia Viron pankkien asiakkaista käyttää verkkopankkia. Eilen minulta kysyttiin EBRD:ssä, miten me pääsimme tähän. En ole aivan varma sainko pankinjohtajat vakuuttuneiksi kun sanoin, että määräävintä on ennen muuta tahto. Tahto on pienillä kansoilla näkyvämpi kuin suurilla kansoilla. Tahto käy ilmi jokseenkin niin kuin perheessä, joka on päättänyt ettei se lähde lomamatkalle etelään vaan rakentaa matkan hinnalla kotiinsa uuden katon. Tässäkin on viitattava kahteen seikkaan: ensiksi teidän on oltava vakuuttunut siitä että vanha katto ei kelpaa enää mihinkään; ja toiseksi teidän on oltava vakuuttunut siitä, ettei kukaan muu kuin te itse rakenna teille uutta kattoa. Mielestäni tässä tulisi nähdä protestanttista etiikkaa ja myös pienemmän valtion suurempaa läpinäkyvyyttä. Se on osoittautunut houkuttelevaksi ulkomaisille sijoittajille ja selittää niitä syitä, miksi Viro on Keski-Euroopan maista ensimmäisellä sijalla arvioitaessa sijoitusten määrää yhtä ihmistä kohti.

Tahto on tietenkin osa sitä monimutkaista käsitettä, jotka me kutsumme identiteetiksi. Venäjän keisarikunnan ja sen politiikan jatkajan, Neuvostoliiton eräänä sisä- ja ulkopoliittisena prioriteettina oli oman jatkuvasti paisuvan valtakunnan reunamaiden venäläistäminen. Sillä oli kahdenlaisia seurauksia. Ensiksikin Venäjän sisempien maakuntien köyhtyminen reunamaihin verrattuna, koska Venäjän keskushallitus investoi jälkimmäisiin enemmän suunnatakseen reunamaihin venäläistä työväkeä ja saavuttaakseen siellä venäjänkielisen enemmistön. Toiseksi - paradoksisella tavalla venäläistämispolitiikka nopeutti 1800-luvulla Viron kansallista liikettä, joka huipentui itsemääräämisoikeuden toteutumiseen vuonna 1918 ja Viron Tasavallan menestykselliseen puolustautumiseen Vapaussodassa puna-armeijaa vastaan. Mielestäni Viron Tasavallan parhain saavutus ennen toista maailmansotaa oli vironkielisen yliopistosivistyksen luominen. Fysiikan, kemian, mikrobiologian, aivokirurgian, tähtientutkimuksen opettaminen viron kielellä täsmällisin termein, toisin sanoen nykyaikaisen akateemisen metakielen luominen ja käyttöönotto oli uskomaton saavutus. Tuskin me itse olimme tietoisia sen merkityksestä. Viron kielenhuolto on toisen maailmansodan jälkeen ollut esikuvana monille kehitysmaille. Pidemmälti tästä on kirjoittanut Uppsalaan paennut kielitieteilijä Valter Tauli. Minun olisi lisättävä tähän se, että käännöskirjojen määrässä Viro ennätti ennen toista maailmansotaa ensimmäiselle sijalle Euroopassa.

Neuvostoliiton miehityksen venäläistämispolitiikka oli keisarikunnan aikaiseen verrattuna brutaalimpaa mutta myös alkeellisempaa. Olin nuori ylioppilas, kun miehitysviranomaiset pohtivat Tartossa latinalaisen kirjaimiston vaihtamista kyrilliseksi - niin oli tehty Moldaviassa. Te ymmärrätte, että tuollaisen painostuksen paradoksinen tulos oli Viron kansallisen identiteetin vahvistuminen, fennougristiikan, kansatieteen, jopa arkeologian sulautuminen Viron musiikkiin, kirjallisuuteen, kuvataiteeseen, näyttämötaiteeseen paljon suuremmassa määrin kuin Englannissa tai muissa normaaleissa maissa. Tilanne muistutti höyrykattilaa, joka on kuumennettu äärirajoille. Mitä merkitsee: äärirajoille? Heti kun olimme lopettaneet neuvostovallan ja sen sensuurin, Viron kirjamarkkinoille syöksyi ei pöytälaatikkoihin kätkettyä toisinajattelijoiden kirjallisuutta vaan sanakirjoja. Viron historiasta ei löydy vuosikymmentä, joka olisi ollut niin runsas sanakirjojen osalta kuin ajanjakso 1990-2000. Uskaltaisin päätellä siitä seuraavaa: mitä pienilukuisempi on kulttuuri, mitä haavoittuvampi se on, sitä tietoisempi se on äidinkielestä oman identiteettinsä keskeisenä kantajana. Tästä on seurausta myös virolaisten suhtautuminen Euroopan unioniin: Euroopan unioni on välttämättömyys, koska se on kahdesta pahasta pienempi. Mutta olkoon se valtioiden liitto, ei liittovaltio. Euroopan unioni on sitä vahvempi mitä vahvempi on sen jäsenvaltioiden ja niiden alueiden identiteetti.

Lopuksi sallikaa minun palata historiaan ja tarkastella seikkaa, joka kytkeytyy puna-armeijan suorittamaan Viron miehitykseen kesäkuun 17. päivänä vuonna 1940. Sitä johti Stalinin lähettiläs, jo tuohon aikaan neuvostohierarkian huipulle kuulunut Andrei Ždanov, mies joka keksi termin ''vihamieliset kansat'', mikä lähentää häntä Alfred Rosenbergiin. Värvätäkseen quislingeja Virossa Ždanov antoi ymmärtää, että Virolle on säädetty ''kansandemokraattisen'' valtion tulevaisuus, jotakin Mongolian tai Tannu-Tuvan kaltaisen protektoraatin tapaista, joka sisältää oman lipun, rahan ja postimerkit. Kourallinen vasemmistointellektuelleja tarttuikin täkyyn ja sai muutaman viikon ajan nauttia pääministerin tai ulkoministerin tittelistä. Sen jälkeen Viro liitettiin pitemmittä puheitta Neuvostoliittoon.

Tämä oli Stalinin kohtalokas erehdys. Ensinnäkin - Viro alkoi määritellä identiteettiään kieltämisen kautta, toisin sanoen: kaikki mikä tuli Moskovasta oli Virolle vihamielistä. Siten Virossa ei koskaan syntynyt kaikupohjaa sille, mitä historia kutsuu DDR-isänmaallisuudeksi, mutta syntyi kylläkin uskomattoman paljon vitsejä ja kansanrunoutta Kremlin hallitsijoista. Toiseksi - Viron, Latvian ja Liettuan kautta rautaesiripun taakse pääsi itsenäisyyden ja demokraattisen valtiojärjestyksen virus. Kuten jokainen virus, se oli latentissa tilassa, kunnes se olosuhteiden muuttuessa alkoi lisääntyä, pakotti Neuvostoliiton johdon tunnustamaan Hitlerin-Stalinin sopimuksen ja asetti totalitaarisen järjestelmän silmitysten niin painavien ongelmien kanssa, että siihen järjestelmä lopulta luhistui.

Myös se on yhden pienen valtion historiallista kokemusta.

Mielestäni tämän päivän Viro kantaa itsessään monia kysymyksiä ja myös muutamia vastauksia.

Ensiksikin ensimmäiselläkolmatta vuosisadalla Viro on ryhtynyt luomaan itselleen uutta identiteettiä. Emme enää ole sama homogeeninen valtio kuin ennen sotaa, maa jossa saksalainen ja ruotsalainen vähemmistö olivat osa tuhatvuotista menneisyyttämme ja suuri osa venäläisistä pakolaisia Venäjältä, jotka myöhäiskeskiajalla löysivät itselleen Virosta suojan uskonnollista vainoa vastaan. Kaikki he olivat lainkuuliaisia Virolle ja taistelivat kaikki Viron itsenäisyyden puolesta, usein omia maanmiehiään vastaan. Side oikeusvaltioon oli vahvempi kuin side äidinkieleen. Aivan erilaiseksi tilanne osoittautui Virossa neuvostojärjestelmän luhistumisen jälkeen: enemmän kuin neljännes Viron asukkaista oli venäläisiä, jotka olivat Virossa uudisasukkaita. Molemminpuolista epäluuloa lisäsi virolaisella taholla historiallinen oikeus, usein myös täydellä syyllä tunnettu epäluulo neuvostoarmeijan entisiä sotilaita kohtaan. Meidän venäläisillemme osoittautuivat Viron taloudelliset edistysaskelet ja Viron oikeusvaltio sittenkin vahvemmiksi vaikuttajiksi kuin Viron hyvä tahto. Mielestäni Virosta voi sukeutua Euroopan unionille esikuva siitä, miten päämäärätietoinen pieni kansa voi ylittää menneisyyden perinnön ja integroida Viron kansalaisten joukkoon vähemmistön, joka ilonsekaista yllättyneisyyttä tuntien on löytämässä itselleen Eurooppaa.

Toiseksi. Liittymisneuvotteluissamme Euroopan unionin kanssa olemme valjastaneet oman historiamme vankkureittemme eteen. Silmiemme edessä on historiallinen Hansa - ja Tallinnan Mustapäiden talon julkisivussa myös Lontoon vaakuna - sekä tieto siitä, että tämän historiallisen liittouman tehokkuus perustui ennen muuta yhteiseen oikeusjärjestelmään. Oikeus ja kansalaisen hyvinvointi ovat historiallisessa kokemuksessamme keskeisellä paikalla, ja liittymisneuvottelut antavat noille arvoille vain nykyaikaisen muodon.

Kolmanneksi. Olen puhunut paljon kielestä ja sanan mahdista ja haluan tehdä lopuksi vielä niin. Astuttaessa eteenpäin kirjoittamattomasta kirjallisuudesta kirjoitetun kirjallisuuden maailmaan ylitettiin määrättömän korkea kynnys. Voisin sanoa, että heti kun sana on merkitty muistiin, on kulttuuri astunut askelen lähemmäksi kuolemattomuutta. Mutta tämän päivän kulttuuri vierailee yhä harvemmin painetun sanan luona. Yhä suurempi on se informaatioaalto, joka tavoittaa meidät kuvan kautta. Sana on muuttumassa kuvaan liittyväksi soinnilliseksi dekoraatioksi, joka tavoittaa ihmisen tietoisuuden yhdessä hetkessä, mutta aivan toisella tavoin kuin sana.

Merkitseekö uusi vuosisata hyvästijättöä painetulle sanalle?

back | archive of speeches | main page