Speeches
Search in Speeches:
 
printer friendly document

Tasavallan Presidentti Helsingin yliopistossa 21.lokakuuta 1999
21.10.1999

Onko pienillä toivoa elää?


Herra rehtori,
arvoisat akateemiset kollegat!

Eräs ystäväni suositteli, että esiintyisin teille viron kielellä. Syynä on päivän luennon otsikko. Täysimittaisena se kuuluisi näin: ''Onko pienillä kielillä ja kulttuureilla eloonjäämisen mahdollisuutta Euroopassa?'' Ystäväni oli sitä mieltä, että englannin kielen suosiminen antaisi jo itsessään kieltävän vastauksen esitettyyn kysymykseen. Oma kantani on vastakkainen, ja todistaakseni sen valitsinkin kielen, jolla kirjoitettuna ilmestyy noin 95 prosenttia maailmassa julkaistavasta elektroniikan ja orgaanisen kemian alan kirjallisuudesta. Olen varma, ettei elektroniikan ja kemian eloonjäämisen syy ole se, että niiden kehityksen tulokset julkaistaan enimmäkseen englanniksi. Yhtä varma olen siitä, että pienten kielten ja pienten kulttuurien eloonjäämisen mahdollisuudet eivät riipu siitä, kuvataanko elektroniikan tai orgaanisen kemian tai astronomian kaavoja viroksi, suomeksi, unkariksi, tshekiksi, sloveniaksi, slovakiaksi, baskiksi vai ei, mutta jokaisen elinvoimaisen kielen on pystyttävä kuvaamaan meidän maailmamme muuttumista. Mutta kysymysten kysymys, jota meidän on tämän otsikon puitteissa käsiteltävä, on paljon yksinkertaisempi ja kohtalokkaampi: jääkö Euroopan demokratia eloon, jos kansa puhuu toisella tavalla ja sen poliittinen johto toisella tavalla ja kuilu noiden kahden kielenkäytön välillä osoittaa kasvamisen merkkejä, mikä voi johtaa eurosanskriitin syntymiseen? Näin ollen tämän päivän aihe sisältää ajallisten ja maantieteellisten mittasuhteiden lisäksi ennen muuta poliittisen ulottuvuuden. Jo ennen toista maailmansota eräs tunnettu englantilainen kirjailija kirjoitti runon, johon hän lisäsi: luettava käyttäen BBC:n ääntämystä. Ja kun öiseen aikaan vastailen kotisivuilleni lähetettyihin sähköpostiviesteihin, jotka ovat enimmäkseen viron- ja englanninkielisiä, huomaan miettiväni usein kysymystä: olisipa kiintoisaa kuulla tuntemattoman kirjeenkirjoittajan ääni. Ymmärtäisinkö häntä? Ja hän minua? Tämä epäilys on jo itsessään vastaus kielellisen imperialismin nostattamiin kysymyksiin, joihin pienet kansat reagoivat muita herkkätunteisemmin.

Euroopan pienistä kielistä puhuessani minun on pakko tehdä muutamalla sanalla selkoa siitä, mitä minä Euroopalla oikein tarkoitan. Eurooppaa kutsutaan maanosaksi. Tosiasiassa se on Euraasian manteren pieni niemimaa, luonnonvaroiltaan köyhä, ja sen maantieteellinen rinnastaminen Aasian, Afrikan tai Amerikan itsenäisiin maanosiin juontuu ennen muuta historiallisista, taloudellisista ja kulttuurisista tekijöistä. Eurooppalaiset ovat itse sitä mieltä, että Eurooppa sijaitsee lauhkealla vyöhykkeellä. Tähän kätkeytyy liikuttava ristiriitaisuus, sillä väestön hengissäpysymiseen kuluu Euroopassa enemmän energiaa kuin subtropiikissa, ihmisen synnyinsijoilla. Minun silmissäni Euroopan keskeisin tunnusmerkki on sen poikkeuksellisella tavalla jakautunut rantaviiva, lukuisat sopukat, niemekkeet ja saaret, maailmassa harvoin esiintyvä tasapaino eristymisen ja yhdistymisen, isolaation ja kommunikaation välillä. Virolaiset esimerkiksi vain harvoin ymmärtävät elävänsä niemellä, jota vesi ympäröi kolmelta suunnalta, milloin suojana, milloin yhdysväylänä; ja silti tämä on koko Viron historian avain. Yleisemminkin on Euroopan rantaviivan tavattoman pituuden ja sen maa-alan suhteellisen pienuuden välinen suhde katsoakseni pääasiallinen syy siihen, miksi tälle vähäiselle alueelle on mahtunut yllättävän suuri määrä eri kieliä ja kulttuureja sekä uudella ajalla myös valtakuntia. Nämä ovat vanhoja totuuksia, ja juuri siitä syystä niitä on tarvis toistaa yhä uudelleen. Täältä yliopiston puhujankorokkeelta puhuessani uskallan väittää, että minkä tahansa laboratorion tai oppituolin tehokkuus riippuu ajatustapojen erilaisuudesta - sillä edellytyksellä, että tuo ajatustapojen erilaisuus suuntautuu yhteisiin tavoitteisiin. (En tietysti yritä tässä määritellä yhteistä tavoitetta eikä sen tehokkuutta.) Yliopistomaailmassa sellaista kutsutaan koulukunnaksi. Sen voi kaiketi soveltaa myös Eurooppaan kokonaisuutena: kielten ja niin ollen myös kulttuurien suuri eroavaisuus onkin se synergeettinen tekijä, joka on muuttanut meidän luonnonvaroiltaan köyhän maanosamme eurooppalaislähtöisen kulttuurin veturiksi koko maailmassa.

Tämä pakottaa minut ajattelemaan hetken verran meidän kulttuurimme yleistä olemusta, sitä mitä kenties olisi kutsuttava Euroopan ideaksi. Millainen voima tai periaate on ollut yllykkeenä, joka on auttanut tätä suhteellisen pientä osaa maailmasta luomaan sivilisaation, joka on meidän päiviimme tultaessa alkanut teknologiansa saavutuksilla ja filosofisilla aatteillaan, omalla kulttuurillaan vaikuttaa kaikkein kaukaisimpiinkin maailmankolkkiin? Olen sitä mieltä, että tämän periaatteen voi parhaiten määritellä yhtenäisyydeksi moninaisuudessa tai moninaisuudeksi yhtenäisyydessä.

Puhuaksemme tulevaisuudesta meidän on väliin aloitettava ajattelemalla menneisyyttä. Ja tarkastellessamme Euroopan sivilisaation pitkää historiaa tulevat mieleen heti kaksi ajallisesti ja paikallisesti määritettyä kulttuuripiiriä, joissa on esiintynyt poikkeuksellisen dynaaminen ja aktiivinen sekä idearikas ja eteenpäinpyrkivä kulttuuri - lyhyesti sanottuna ne kulttuuri-impulssit, joiden avulla luotiin pohja Euroopan myöhemmälle kehitykselle. Kyseessä ovat vanha Kreikka ja renessanssiajan Italia.

Ei voi väittää, että kumpikaan noista aikakausista olisi ansioitunut poliittisella vakaudellaan. Pikemminkin päinvastoin: kummallakin aikakaudella esiintyi sisäisiä ristiriitoja, ja samanaikaisesti olivat käytössä periaatteellisesti erilaiset poliittiset järjestelmät. Kulttuuriympäristönä kumpikin tosin oli siinä mielessä homogeeninen, että koko niiden alueella puhuttiin yhtä ja samaa kieltä ja ihmiset saattoivat liikkua suhteellisen helposti paikasta toiseen. Milanon Sforzien hylkäämä runoilija saattoi anoa tukea Firenzen sivistyneiltä pankkiireilta. Sellaisissa tapauksessa yleisen kulttuurisen yhtenäisyyden sateenvarjon alla oli sija poliittiselle moninaisuudelle. Kummassakin paikassa kasvoivat ja kukoistivat myös ne keskukset, jotka kunnioittivat pikemminkin moninaisuutta ja ajatuksenvapautta. Jopa demokratiaa arvosteleville intellektuelleille Ateena oli Spartaa parempi asuinpaikka, sillä Ateenassa heidän ääntään kuunneltiin. Ja Italian kansallinen tietoisuus nousi esille kaupunkivaltioista, joita vaivasivat tosin sisäiset poliittiset taistelut mutta ei unelma hyvin järjestetystä keskusjohtoisesta suurvallasta.

Mutta Euroopan periaate säilyi myös aikana, jota väliin kutsutaan pimeäksi keskiajaksi. Itä-Rooman keisarikunnassa oli Konstantinopolin hallitsijoilla sekä korkein poliittinen että hengellinen valta, ja voimassa olivat piinallisen täsmällisesti kootut bysanttilaiset lait. Kaiken teki kuitenkin jo periaatteessa pätemättömäksi se ehto, että keisarin tahto käy yli minkä tahansa lain. Lännessä, kuten hyvin tiedetään, olivat maallisen ja hengellisen vallan väliset jännitteet lähteenä juonitteluille ja ristiriidoille, jotka toisaalta veivät Pyhän Roomalaisen Keisarikunnan keisarin Henrik IV:n ja Englannin kuninkaan Juhana Maattoman kirkonkiroukseen ja toisaalta sitten veivät Rooman paavit vankeuteen Avignonissa. Kuten muistamme, vakaan joskin tehottoman bysanttilaisen järjestelmän perilliset loivat poliittisen järjestyksen, jossa kaikki viranomaiset joutuivat vain yhden puolueen valvontaan, sitä vastoin Euroopan monimuotoisuus synnytti poliittisen moniarvoisuuden kulttuurin, jotka nykyään pidetään sivistyksen mittapuuna. Politiikka ei ole erikoisalan kieltä sillä tavoin kuin lääkärit tai apteekkarit puhuvat omaa kieltään. Politiikan on jokaisessa yhteiskunnassa oltava yleistajuisinta kieltä, joka voi tavoittaa jokaisen kansalaisen tietoisuuden. Mikäli me emme pidä tätä mielessämme, se merkitsee selän kääntämistä demokratialle ja poliitikkojen kastin luomista - ja se taas on ristiriidassa koko Euroopan ilmiön kanssa. Ei ole mitään kauheampaa kuin lukea entisiä Kremlin politbyroon pöytäkirjoja: tuo salakieli koostui sanoista, jotka eivät merkinneet mitään, ja mutinasta, joka sisälsi kuolemantuomioita, lopulta myös kuolemantuomion politbyroolle itselleen.

Kun vertailemme omaa Eurooppaamme vanhan Kreikan tai renessanssiajan Italian kulttuuriseen yhtenäisyyteen ja poliittiseen moninaisuuteen, voimme huomata että meidän aikanamme on yhtenäisyyden ja moninaisuuden suhde muuttunut päinvastaiseksi. Nykyään on kaikilla, joilla on yhteinen Euroopan identiteetti, myös tietyn yhteisen poliittisen kulttuurin vakiintunut käytäntö, käsitys sosiaalisista normeista, johon ovat integroituneet perinteelliset instituutiot, kuten monarkiat. Poliittisten instituutioiden moninaisuus ei vaikuta heidän yleiseen ajattelu- ja toimintatapaansa eikä aiheuta eroja meille kaikille yhteisiin perustavanlaatuisiin sosiaalisiin arvoarvostelmiin. Todellinen moninaisuus on muualla: kaikkien Euroopan kansojen kulttuuriperinnössä, kielessä, perinteissä ja (kansan)taiteessa. Tämä moninaisuus pystyy poliittisen yhtenäisyyden puitteissa luomaan kulttuurista dynaamisuutta.

Välistä näyttää siltä, kuin tämä moninaisuus ei olisi enää tärkeätä - tai näyttää jopa siltä, että siitä on tullut vaivalloinen, kyllästyttävä jäänne menneisyydestä, jonka olisi jo luovutettava otteensa nykyaikaistumisen ja yhtenäistymisen mukana. Moninaisuushan ei ole aivan rationaalista. Ja mikäli me käsitämme historiallisen kehityksen jatkuvaksi ja ehdottomaksi rationalisoitumisen kehityskuluksi, me emme varmastikaan saisi pahastua yhtenäistymistä ja tasaantumista myös kulttuurikysymysten alalla vaan voisimme jättää ne maailmanlaajuisten markkinamekanismien valtaan. Englannin kieli onkin jo omaksunut tieteellisessä kirjallisuudessa nykypäivän latinan kielen aseman, ja meidän aikamme tuntee kymmeniä joseph conradeita, jotka luopuvat omasta äidinkielestään laajemmin leviävän ilmaisuvälineen hyväksi, vaikkakaan heidän ei tavallisesti onnistu tavoittaa puolalaisen edeltäjänsä tasoa.

Samalla voimme jo nähdä, mitä tämä on tuonut tullessaan. Varsin usein voi kuulla tai lukea englanninkielistä tekstiä, jonka kirjoittaja on ajatellut jollakin toisella kielellä ja pannut paperille englanninkielisistä sanoista koostuvan tekstin, jolla ei ole englannin kieleen muuta yhteyttä kuin sanasto. Tämän virheitä vilisevän englannin kielen muunnelmien erot voivat hyvin olla suurempia kuin kahden läheisen sukulaiskielen, esimerkiksi suomen ja viron eroavaisuudet. Kun lisäämme vielä painotuksesta ja ääntämisen erikoisuuksista aiheutuvat ongelmat, illuusio yhteisestä yhteydenpitovälineestä katoaa täydellisesti. Kuten tiedetään, tällaisia kieliä kutsutaan ''pidgin-kieliksi'', mutta väliin unohdetaan, mistä tämä nimi on peräisin: sillä tavoin äänsivät englannin alkeita oppineet kiinalaiset sanan ''business''. Näin ollen ''pidgin'' tarkoittaa alun perin ''englannin liikekieltä''. Jopa sellainen keinotekoisesti konstruoitu ja niin sanotusti täysin järkiperäinen kieli kuin esperanto on eri maissa varsin erilaista. Sisällöltään vaateliaampien tekstien yhteydessä nämä erot vain suurenevat. Tämä on täysin odotustenmukaista - ihmismielen toimintaa ei voi kapseloida absoluuttisen rationaaliseen järjestelmään. Ja silloin, kun ihmismielellä on mahdollisuus toimia vapaasti, astuu voimaan moninaisuus.

Kulttuurinen moninaisuus rikastaa meitä. Siinä suhteessa on kiintoisaa tarkastella Neuvostoliiton kielipolitiikkaa kahden maailmansodan välillä sekä kirjakielen konstruoimista suurelle joukolle Venäjän alueen vähemmistökansoja, muiden joukossa myös meidän suomalais-ugrilaiset sukulaiskansamme. Suurimmalla osalla tähän hankkeeseen osallistuneita tiedemiehiä oli tietysti rehellinen kiinnostus kieliä ja kulttuureja kohtaan, ja he olivat myös varmoja siitä että uuden kirjakielen muodostamisen aiheuttamat kulttuuriset muutokset olisivat pienille kansoille hyödyksi. Toisaalta näyttää pikainen silmäys näihin sanakirjoihin myös hankkeen toisen puolen: kun kielenluojat eivät löytäneet sopivaa paikallisen kielen sanaa vaaditulle poliittiselle todellisuudelle, esimerkiksi käsitteelle ''kaupungin toimeenpaneva komitea'', he hakivat apua venäjän kielestä ja muodostivat monessa siperialaiskielessä, joiden puhujilla ei tavallisesti ollut aavistustakaan kaupungista saati komiteasta, uudissanan gorispolkom.

Tämän ohessa näiden kansojen piti ottaa oma kielensä hallitakseen mukaan enemmän venäläisyyttä kuin he itse olisivat halunneet. Heidän piti oppia koko joukko uusia sanoja ja ilmauksia ja niiden myötä tulevia ajatusmalleja. Ja oman kulttuurisen identiteettinsä vahvistamisen sijasta he omaksuivat tässä yhteydessä uuden identiteetin - mikä ei historiallisesti suinkaan edistänyt moninaisuutta, vaan sen sijasta lähdettiin käytännössä sulautumisen tielle.

Maailmanhistoria voi viedä siihen virheelliseen johtopäätökseen, että suuruus olisi menestymisen välttämätön edellytys. Ajatellaan brittiläistä imperiumia tai Venäjän imperiumia, samantekevää tsaristisessako vai kommunistisessa muodossa, tai myös, virheellisesti, Yhdysvaltojen menestystä. Virheellisesti, sillä Yhdysvalloista tunnetaan vain sen teknologia eikä olla lainkaan selvillä tuon maan sisäisestä moni-ilmeisyydestä; se yltää aina yksikamariseen kansanedustuslaitokseen Nebraskassa, vaikka muissa osavaltioissa se on kaksikamarinen, sekä kirjoitettuun lakiin perustuvaan oikeuteen ranskalaisperinteitä ylläpitävässä Louisianassa, vaikka Yhdysvaltoja pidetään yleisesti ennakkotapausoikeuden esimerkkimaana. Mitä tekemistä tällä on kielten kanssa, kysytte oikeutetusti. Voi silti olettaa, että erilaisten oikeusjärjestelmien rinnakkainelo yhdessä maassa on tuntuvasti monimutkaisempaa kuin eri kielten rinnakkainelo jossakin maanosassa. Myös Euroopan yhdentymisneuvotteluissa perusongelmat ovat juridista laatua. Siitä myös johtopäätös: kieliä ja kulttuureja uhkaava vaara ei piile yhdistymisessä liittoon, federaatioon tai konfederaatioon. Kielten ja kulttuurien kannalta vaarallista on imperiumien imperialismi. Tähän saakka kielet ja kulttuurit ovat tässä taistelussa yleensä säilyneet - imperiumit ennemmin tai myöhemmin sortuneet, ja sortuneet ei niinkään ulkoisesta paineesta kuin valtiaskansan moraalisen ja fyysisen rappion vuoksi. Tietenkään tämä ei korvaa maailmalle imperiumien tuhoamia pieniä kansoja, mutta se voisi olla varoittava kokemus siitä, että jatkuva laajentuminen toisia sortamalla tuhoaa loppujen lopuksi laajentujan itsensä. Samalla kuitenkaan sorrosta kärsiminen ei ole merkinnyt välttämättä sorretun kulttuurista rappiota - irlantilainen ja juutalainen kulttuuri ovat tästä vakuuttavia todistuksia, samaan joukkoon voi lisätä myös Viron, Latvian ja Liettuan pakolaisuudessa eläneet kulttuurit.

Yksittäisen kielen muuttuminen kansainvälisen, neuvostoslangissa ''veljeskansojemme välisen'' kanssakäymisen kieleksi kätkee sisäänsä tuota kieltä itseään uhkaavan vaaran. Ennen Rooman valtakunnan kukistumista Colonia Agrippinassa puhuttu latina olisi ilmeisesti saattanut Ciceron epätoivon valtaan. Hyvin monilla Viron miehillä on vielä tänä päivänä kokemusta hyvin erilaisista venäjänkielistä: monikansallisessa neuvostoarmeijassa puhutun kielen käytteleminen sivistyneessä seurassa olisi saattanut puhujan vähintäänkin kiusalliseen tilanteeseen. Paradoksisella tavalla venäjän kielen asema imperiumin valtakielenä tuhosi melkoisen osan siitä venäjästä, jota Turgenjev ja Tolstoi kirjoittivat. Tästä sukeutuu vielä yksi tärkeä johtopäätös: pienillä kielillä on epäilemättä tulevaisuutta, mutta tulevaisuutta ei ole suurvalta-aseman kielillä, jotka ovat kansanvälistyessään saaneet uusia ja omintakeisia murrepiirteitä Siperiassa ja Kasakstanissa, Burmassa ja Marokossa.

Imperiumeja edeltävänä aikana eri kielet ja murteet elivät Euroopassa rauhallisesti rinnatuksin. Esimerkkejä ei tarvitse kaukaa hakea - Tallinnassa puhuttiin viroa, alasaksaa, ruotsia ja suomea, tullakseen toimeen sen ajan yhteiskunnassa piti jokaisen kerta kaikkiaan vain osata monia kieliä. Venäjän kielen oli tosin jo vuosisatamme alkuun mennessä imperiumi importoinut; tämä ei tosin koske Peipsijärven rantojen vanhauskoisia seurakuntia, jotka ovat kolmensadan vuoden ajan löytäneet Virosta uskonnollisen turvapaikkansa, siinäkään suhteessa virolaistumatta. Vanhauskoiset ovat ainoa Viron vanha vähemmistökulttuuri, joka säilyi elossa yli neuvostomiehityksen ajan ja elää jatkuvasti edelleen.

Yhden kansan ja yhden kielen valtioista koostuva Eurooppa on 20. vuosisadan tuote. Sen alku oli ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä nationalismissa. Se jatkui kommunistisen ja kansallissosialistisen imperiumin verisenä yhdenmukaistamispolitiikkana, joka alkoi Ukrainan talonpoikien tuhoamisesta, huipentui miljoonien ihmisten tuhoutumiseen toisessa maailmansodassa ja päättyi tästä sodasta voittajana palanneen imperiumin tekemään kompromissiin muun Euroopan kanssa. Kompromissin tuloksena kansalliset ja valtakuntien rajat vedettiin kartalle pakolla, ja Itämeren ja Mustan meren välille ryhdyttiin luomaan väkivalloin neuvostokansaa tuhoamalla kansallisia kulttuureja.

Millaiseksi voi muodostua Euroopan kansojen ja kulttuurien tulevaisuus? Euroopan tuleva yhtenäisyys ei merkitse yhtä kieltä tai yhtä kulttuuria. Sellaista pelkoa levittävät ns. euroskeptikot, joiden mielestä yhdentymien perustuu vakaumukseen että vain ekspansiiviset, toisia sortavat imperiumit ovat menestyksekkäitä ja kehityskykyisiä, mutta muunlaiset liittoutumat sortuvat sisäisten kiistojen vuoksi. Mutta tämä ei ole totuus: olemme nähneet historiassa juuri nimenomaan kolonialististen imperiumien sammumisen ja tiedämme, että sammumisen syynä oli tasapäistetyn hengenelämän ja jähmettyneen talouselämän pysyvä tarve laajentua. Euroopan yhdentyminen on esimerkki päinvastaisesta yhteenliittymisestä. Euroopan vahvuuden on oltava Euroopan monimuotoisuudessa, ei ristiriitoihin ajautuvassa vaan toisensa huomioonottavassa ja täydentävässä, uusintavassa monimuotoisuudessa. Euroopan yhtenäisyys ei ole kielellistä tai uskonnollista laajentumishaluista yhtenäisyyttä, Eurooppa on toinen toisiaan täydentävää yhtenäisyyttä. Sen menestyksen takaa eroavaisuuksien synergia, ja sen perustana ovat yksilön oikeudet takaavat, kaksikymmentä vuosisataa vanhat yksityisoikeudelliset periaatteet sekä yhtä vanhat ja yksilön oikeudet takaavat länsimais-kristilliset periaatteet.

En ole sitä mieltä, että yhteisen, yhä täydellisemmän Euroopan luominen merkitsee historian päättymistä sekä sen jälkeen pelkkää eri kielten ja kulttuurien rauhallista oleskelua taatussa oikeudellisessa ja aineellisessa turvassa. Sekä suurten että pienten kielten ongelmat muuttuvat aivan toisenlaisiksi. Eräänä ongelmana näen tässä monen erillisen ''kielen'' syntymisen yhden ja saman kielen puitteissa. Yhteiskunnan teknisen kehityksen ja globalisoitumisen myötä on seurannut yhä kapea-alaisempi erikoistuminen. Tarvetta päästä huipulle yhä kapeammalla erikoisalalla seuraa samaan aikaan yhä suurempi, ahtaasti erikoisalaan liittyvän tiedon omaksumisen tarve. Tuo informaatio koostuu nimityksistä, ilmaisuista ja lauseista, jotka usein avautuvat vain saman erityisalan spesialisteille. Ei siinä mitään, mikäli erityisalojen kielet jäisivät vain erikoisalojen asiantuntijoiden keskinäisen yhteydenpidon välineeksi tavoitteenaan mahdollisimman nopea työssä tarpeellisen informaation välittäminen. Mutta viime aikoina on Virossa ja myös muualla maailmassa tullut näkyville pyrkimys painostaa yksi tai toinen erikoisalan kieli yhteiskunnassa ainoan oikean ja ainoan kelpaavan asemaan. Tarkoitan etenkin lakikieltä.

Lait ovat jokaista yhteiskuntaa normittavaa perustaa, ja niiden on oltava ymmärrettäviä jokaiselle tuon yhteiskunnan kansalaiselle. Mutta useinkaan ei näin enää ole. Koulutetullekin ihmiselle on lakitekstin ymmärtäminen usein työläs tehtävä. Tuleepa eteen tilanteita, joissa kunnan tai valtion virkamies kokoaa kielellisesti moitteettoman ja ymmärrettävän asiakirjan, mutta sen julkistaminen on mahdotonta, koska lakitekstiä ei ole siteerattu sanatarkasti.

Olemme saavuttaneet vapauden ylläpitää ja kehittää itse omaa kieltämme ja kulttuuriamme. Mutta tämä vapaus ei merkitse sitä, että meidät olisi vapautettu velvollisuudesta tehdä se. Kielten ja kulttuurien säilymistä uhkaava vaara juontuu yhä useammin meidän omasta saamattomuudestamme - päivämme täyttävä ammattikieli ja iltoja kuormittava sisällyksetön mainos- tai viihdekieli voivat tuoda mukanaan tilanteen, jossa suurin osa kielenkäyttäjiä ei ymmärrä lakeja, ei pysty lukemaan kaunokirjallisuutta filosofiasta puhumattakaan eikä osaa enää vaihtaa ajatuksia edes tavallisista asioista jonkin toisen alan asiantuntijan kanssa. Tietoyhteiskunta voi kielten erikoistumisen ja ryvettymisen vuoksi muuttua yhteiskunnaksi, jossa tieto liikkuu nopeasti, mutta se ei enää kanna eikä synnytä ajatuksia. Sellainen luo tilaisuuden uudelle totalitarismille.

Näin ollen Voltairen vetoomus ''écrasez l'infame!'' pitää edelleen paikkansa. Tietokonekieli ja televisiomainosten fraasit tunkeutuvat kieliimme nyt aivan samalla tavalla kuin neuvostotyyliset ilmaukset liitettiin siperialaisiin pikkukieliin. Näyttää siltä, että mitä teknologisemmaksi meidän maailmamme muuttuu, sitä vähemmän meidän kielemme pystyvät siitä puhumaan. Sama koskee myös tietysti markkinointimekanismein tuotettuja ilmiöitä. Omia kulttuuriteollisuuksiamme kiusaa jatkuvasti niiden markkina-alueen pienuus, esimerkiksi vakavan kirjallisuuden julkaiseminen Viron kokoisissa maissa ei voi koskaan olla tuottavaa. Onkin täysin aiheellista esittää kysymys, eivätkö kielemme olekin tosiasiassa liian pieniä säilymään nykyisen maailmanjärjestyksen aikana.

Euroopan kirjakielten alkuaikoja muistaessamme meidän on kuitenkin väistämättä tehtävä se johtopäätös, että kaikki tämän päivän suuret kielet olivat kerran tosiasiassa pieniä kieliä. Danten ja Petrarcan suurteokset tekivät pienestä toskanalaismurteesta Italian kirjakielen, ja kun Joachim de Bellay julkaisi vuonna 1549 teoksensa ''Ranskan kielen puolustus ja ylistys'', hän käytti siinä melkoisesti erästä Sperone Speronin vuoropuhelua, jossa ylistettiin italian kieltä - hän korvasi pitkin matkaa ''toscanan kielen'' kerta kaikkiaan vain ''ranskan kielellä''. Tästä huolimatta hänen manifestinsa otettiin innostuneena vastan, sillä siinä kuvastui se itsetietoisuus, jonka ranskalainen kulttuuri oli siihen mennessä saavuttanut.

Olen vakuuttunut siitä, että tällainen itsetietoisuus määrääkin loppujen lopuksi kulttuurin tai kielen kohtalon. Jos me nyt kysymme, voisiko pienillä kielillämme olla tulevaisuutta, siihen ei ole tosiasiassa lainkaan vaikeata vastata. Meidän kielillämme on tulevaisuutta vain silloin kun me, niiden puhujat, haluamme sitä. Kun 300 000 virolaista kokoontui vuonna 1988 Tallinnan laululavalle osoittamaan mieltään järjestelmää vastaan, oli oman kielemme tulevaisuus tärkeimpiä vaakalaudalla olevia kysymyksiä. Olisi jokseenkin ajattelematonta luulla, että tilanne olisi välillä radikaalisti muuttunut.

Euroopan kulttuurialueen itärajalla, useasti tyhjiin ryöstetyssä tienristeyksessä, jossa meidän kotimme sijaitsee, me emme voi tosiasiassa edes kuvitella itsenäisyyttämme muulla tavoin kuin kulttuurisena eikä pelkästään poliittisena käsitteenä. Mutta me tunnemme, että meidän kielemme ja kulttuurimme säilyttäminen on velvollisuutemme ei vain meidän lastenlapsiemme, vaan myös eurooppalaisten naapuriemme edessä. Se on panoksemme Euroopan dynaamiseen moninaisuuteen, ja sitä ilman ei Euroopasta tule koskaan Eurooppaa.

 

back | archive of speeches | main page

© 2001 Office of the President of the Republic
Phone: +372 631 6202 | Fax: +372 631 6250 | sekretar@vpk.ee
Reden Kõned Speeches Statements Interviews